sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Mun harrastus on anoreksia

 Ongelmani on tällä hetkellä ahmimishäiriö ja sen jälkeen laihdutus. Vedän ihan överilihdutus kuurit ja sitten hmin itseni ihn jäätäväksi palleroksi. Ahmin to-la päivät ja nyt olen ekaa päivää kuivilla. Aina jossain vaihetta mun laihdutus kuuria tulee ns. järki päähän. Pääni sanoo, että 1,5h juoksulenkin jälkeen saa syödä vähän enemmän tai spinning tunnin jälkeen voi syödä prodepatukan. Sit se kuitenkin lähtee käsistä. Joka ahmimiskohtauksen jälkeen luulen olevani vahvempi, parempi ja lopettavani tämän paskan. Ei ei, aina ratkean uudestaan.

Ahmimista mulla ei ollut enne kuin aloitin liikunnan. Kulutan niin paljon päivässä (sykemittarin mukaa noin 500 kcl treenillä), mutten kuitenkaan syö sitten niin paljoa. Oon oikeesti vitun sekasin. Vitun masentunu. Vitun vittuuntunu. Mun elämä on menny päin persettä tän mun laihduttamisen takia. Mutta en halua olla lihava. En vaan voi olla. Tää sairaus on tavallaan mun elämä, mun harrastus, mun kaikki. Surullista, mutta totta.

Mä en oikeasti tiedä mitä mä teen. Mä olen niin ahdistunut ja masentunu mun läskien takia. Mun koko kesä on pilalla. Kolme kuukautta sitten olin vielä 52, mutta nyt paino on varmaan noussut kymmenen kiloa. Oikeesti. Olen syönyt ihan äärettömästi. Suklaa levyjä, jäätelöä litroittain, karkkia, leipää, pizzaa, you name it, I ate it.

Mulla oli ihan äärettömän hyvä itsekuri lukio aikana. Olin syömättä koko päivän ja vasta kotona söin jotain pientä. En tajua mihin se ihminen on kadonnu. Ei se voi olla kadonnu. Sen tytön on löydyttävä jostakn vielä. Mä aion laihtua. 

Tästä päivästä lähtien mä kirjotan joka suupalan ylös, kirjoitan jokaisen liikutun minuutin. Kaiken. Vitun läski paska. 

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Alone Lonely Only One

Mä olen yksinäisempi kuin ikinä. Tää sairaus on eristänyt mut kaikesta. Kaikki luulee, että mulla on paljon kavereita ja menoa, tai ainaki instagramin kautta luulee. Oikeesti olen niin yksin. Niin lihava. Niin toivoton.

Koulunkäynti alkoi viime syksynä hyvin. Näin ihmisiä päivittäin, juttelin ja olin normaali. Kävin välillä viihteellä ja kahvilla ym. Kuitenkin viime joulusta lähtien urheilu sai minusta ihan vallan. Ryhmäliikuntaa piti olla päivässä min 2 kertaa ja kuntopyörää myös ainakin 30 min. Saatoin skipata jotain luentojani päästäkseni ryhmäliikuntaan. Joskus em mennyt kouluun lainkaan, koska spinning osui juuri koulupäivän keskellä. Myös syöminen ahdisti ja käytinkin 45 minuutin ruokkiksen vaikkapa kaupungissa kävelyyn. Tiedän, että kuullstaa sairaalta. En vain osaa tehdä itselleni mitään. Olen muita voimakkaampi kun en syö.

Tänään taas mietin, että onko tämä sen arvoista. Olen ollut kesälomalla nyt pari viikkoa. En ole nähnyt ketään tuttua. Oikeastaan en ole puhunutkaan kenellekkään. Olen muuten huomannut, että mun on vaikee puhua ja takeltelen paljon sanoissa. Ihmiset usein kysyvätkin uudestaan, että mitä sanoin. Puheeni on sössötystä. Varmaan sikisi, kun en puhu paljoakaan. Facebookissa olen jutellut parin tutun ja äitini kanssa. Toisaalta näin on hyvä, koska tulen stressaantuneeksi ihmisten kanssa. Ahdistaa.

En oikeasti tiennyt, että anoreksia voi johtaa tähän. Siis oikeasti, täydelliseen yksinäisyyteen. Miksi en tee itsemurhaa? Olen yrittänyt kyllä. Kai mulla on joku pieni toivon kipinä, että asiat järjestyy. Joskus. Ehkä.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Ikuisesti teini

Kuulostan joltain teiniltä, vaikka mulla on ikää jo parikymmentä vuotta. Musta tuntuu, että mun kehitys on jäänyt johonkin teinivaiheeseen, eikä kasvua ole. Mulle tapahtui monia pahoja asioita kun olin nuori. Tiedän. Moni on kokenut kauheita asioita elämässä enkä todellakaam vähättele muiden kokemuksia. Mulla elämään mahtuu kaikkea jännää ja nykyään olen jo aika turtunut kaikelle. En oikeastaan koskaan ole käsitellyt menetyksen tunteita vaan aina on pitännyt olla vahva. Kyllä sä jaksat. 

Kaikki alkoi kun kun isoäitini kaatui kotona ja kolautti päänsä. Menimme isäni kanssa katsomaan mummoa, joka makasi lattialla kuolleena. Haju oli melko kauhea. Sen jälkeen lapsuuden naapurimme perhe menehtyi auto-onnettomuudessa. Ainiin serkkuni oli masentunut ja ampui itsensä. Nämä kaikki tapahtui vuoden sisällä ja olin silloin 10-11-vuotias. Tietty tämän jälkeen on käynyt paljonkin. Itsemurhia,  kuolemia, raiskauksia, huumeita... En ole oikeastaan enään välittänyt mistään. Parempi päästää toisesta korvasta ulos ja toisesta sisään.

Nämä kaikki tapahtumat ovat kuitenkin olleet osa minua. Ennen se luokan menevä ja hauska tyttö muuttui vakavaksi ja hiljaiseksi. Tärkeäksi oli tulla kehittää itsensä niin täydelliseksi, ettei mikään paha koskaan kosketa muo. En halua kuulla mitään pahaa. En halua kokea mitään pahaa. Haluan olla turvassa. Luokan paras keskiarvo, stipendit, kunniamaininnat. Täydellistä.

Lukio aikana mukaan tuli halu täydellisestä kropasta. Kukaan ei ikinä kutsuisi muo läskiksi. Kukaan ei haukkuisi. Mä olisin täydellinen. Muo ei satuttaisi ikinä mikään. Vähemmän ruokaa. Enemmän liikuntaa. Miksen mä saa enää kymppejä. Miksen mä jaksa enään tanssia. Miksen mä jaksa enään lukea. Miksen mä laihdu enään. Vähennä ruokaa läski. Miksi kaikki on niin masentavaa. Miksi. Miksi. Miksi.

Tässä mä nyt olen. Samat ajatukset.

Mariella


sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Mariella

Kuka Mariella on?

Olen 20-vuotias opiskelija. Opiskelen yliopistossa ja asun yksin. Vanhempani asuvat noin 50 kilometrin päässä minusta, mutta en käy heillä kovinkaan usein. Usein kotona puhkeaa stressin takia ahmimiskohtaus. Kavereita minulla on jonkin verran koulussa, mutta vapaa-ajalla olen kovin etäinen enkä liiku missään. Syynä tähänkin on pitkälti syöminen ja stressaus siitä.

Syömishäiriö taustani on pitkä ja kirjava. Syömishäiriöni alkoi kun olin 15-vuotias ja se on sen jälkeen ollut osa joka päiväist elämääni. En muista päivää, milloin en olisi miettinyt ruokaa. Säälittävää ja surullista, mutta totta. Näin on kuitenkin turvallisempi, koska minulla on jokin kontrolli elämästäni.

Kaikki alkoi yläasteen lopulla pienesyä laihduttamisesta, joka muuttui kalorien kuttäilyyn lukion alussa. Terveystiedontunnin kaloritaulukot olivat se juttu. Aloin tehdä päivittäin ruokapäiväkirjeaa netissä ja varmistaa, ettei kalorit nouse yli 1000. Laihduin 64 kilosta 50 kiloon noin vuodessa. Sn jälkeen laihduin vielä, mutta mukaan tuli liikunta ja yhärajoittu eempi ruokavalio. Lopulta painoa oli 47 kiloa. Ja pituuttahan minulta löytyy 175 cm. Minulla oli kokoajan kylmä, hiukset irtosivat ja kynnet vaurioituvat. Olin masentunut, mutta sain kuitenkin jotain tyydytystä ja iloa kun katsoin laihaa ja kaunista kroppaani. Elin koko lukion kaksi ekaa vuotta aivan sumussa. En käynyt missään vaan laihdutin ja laihdutin. Ja jos kävin, en voinut syödä ja minulla oli äärettömän kylmä. Olin kokoajan väsynnyt.

Lukion kolmannella stressi kirjoituksista alkoi ottaa valtaa. Stressi laukaisi minussa ihan uuden puolen, ahmimisin. Jotain järkyttävää. Saatoin syödä järkyttävät määrät karkkia, pullaa tai leipää kaapista. Ja nyt ei puhuta mistään yhdestä leivästä vaan kymmenestä. Mulla ei ole mitään rajoja. Siitä alkoi painajaismainen ahmimis-paasto kierre. Pysyin siinä 50-52 kilossa lenkkien ja paastojen takia ja koulu arkikin helpotti syömisrytmiä.

Syksyn kirjoitusten jälkeen se alkoi. Totaali ahmiminen. Söin koko joululoman paskaa. Järkyttävästi. Söin viikonloput ja juhlapyhät. Kaikki juhlat omista synttärijuhlista abijuhliin oli järkyttävää syömistä. Syömistä, paljon karkkia ja paskaa naamaan. Olin ihan maassa ja paino nousi nousemistaan. Lukuloman söin paniikkiin. Syksyn kirjoituksista olin vetänyt L ja E, mutta nyt tuloksena oli kolme M,E ja C. Olin aivan murtunut paskasta suorituksestani. Syöminen jatkui jajatkui ja kiloja oli taas päälle 60. Pusersin jollain ihmeen voimilla itseni yliopistoon. En yhäkään tajua miten se on mun mielentilassa ollut mahdollista. Kävin myös psykiatrilla ja sain jotain lääkkeitäkin masennukseen. Eivät auttaneet.

Yliopistossa alkoi laihdutus. Laihduin noin 6 kk takaisin 50 kilon kieppeille ja elämä hymyili. Kuitenkin käynnit kotona ja illanvietot kavereiden kanssa ovat saanneet minut taas syömään. Olen yksinäinen, toivoton ja masentunut, kun en pysty hallitsemaan syömistäni. Siksi olen yrittänyt nyt pysyä mahdollisimman yksin ja poissa ihmisten seurasta. Mä olen vaan tälläinen stressaaja.

Mun tän hetkinen tilanne on:

Koko 36
Farkut 26
Mitat: 84-63-93
Paino: 58 (?)

Mun tavoitteena on seuraavat asiat:

Koko 34
Farkut 24
Mitat: 82-58-88
Paino: 50


Päätös

Olen tehnyt elämässäni erilaisia päätöksiä ja paljon virheitä. Virheitä, joista ei pääse yli eikä ympäri. Virheitä, jotka ovat tehneet minusta tälläisen. Epäonnistuneen monella tavalla. Nyt olen tehnyt lopullisen päätöksen elämälleni. Minä haluan olla anorektikko. Minä haluan olla pieni. Minä haluan olla laiha.

En halua tähän blogiini ketään kertomaan, että anoreksiasta voi parantua. Olen yrittänyt, mutta seuraukset ovat olleet miljoona kertaa pahempia kuin anoreksia. Minulla se esiintyi ahmintana, jonka jälkeen itseinho on korkeimmillaan. Olen yrittänyt itsemurhaa kahdesti ja löytänyt itseni suljetulta että sairaalasta. Olen syönyt masennus lääkkeitä ahmimiseen. Olen käynyt terapiassa. Olen käynyt hypnoosissa. Olen joogannut. Olen yrittänyt olla positiivinen. Ei se auta. Vain paluu anoreksiaan ja kuriin on ollut helpotus.

Tämä blogi kertoo mun laihdutuksesta takaisin kokoon 34. Tiedän, että elämäni muuttuu laihdutuksen takia yksinäiseksi ja masentavaksi. En kuitenkaan kestä enään hetkeäkään tätä ylisyömistä. Nyt ei puhuta, että "apua söin pizzaa" vaan ihan kunnon ahminnasta. Mulla menee helposti kakkuja, leivoskia, sipsejä, suklaata... Kaikkea ja paljon. Sen jälkeinen toimettomuus, velttous ja paha olo on pahempaa kuin mikään tässä maailmassa. En halua tuntea sitä, joten tämän kesän vietän eristyksissä muista ihmisistä ja stressistä, joka voisi aiheuttaa minulle syömiskohtauksen.

Tämä blogi on anoreksia blogi. Kirjoitan tänne tunteistani ja pahasta olostani. Uskon, että epäonnistumisia tullaan näkemään.

Mariella